Sydänsairaudet tappavat. Edelleen. Kolesteroli on on tappajien numero uno, ykkönen. Jossain puheissa on kerskuttu kansallisen ikeemme olevan taklattu, väitetty tilanteen olevan hoidossa. Mutta ei se ole. Tuore suomalaistutkimus alleviivaa, kursivoi ja lihavoi tilanteen surullisuuden ja sen kokoluokan.
Suurin osa sydäninfarktipotilaista ei saavuta hoitotavoitettaan ennen seuraavaa infarktia. Jokainen infarkti rapauttaa sydänlihasta ja sen mukana elämänlaatua. Omaa, lähiomaisten, ystävien, sukulaisten. Mitä heikommalle tolalle sydämensä päästää, sitä enemmän se vaatii hoitoa. Sitä vähemmän yksilöllä on työ- ja toimintakykyä – elämän peruseliksiiriä. Sitä vähemmän sydämellään voi elää kaikissa ulottuvuuksissaan.
Sairaalan lattiaan teipatut opasteviivat päättyvät sairaalan ovelle. Sen jälkeen on täysin kiinni potilaan omasta kyvystä varata kontrolliaika, älytä ottaa lääkkeensä ajallaan, muistaa että kyseessä ei ole kuuriluonteisesti hoidettava terveyshaaste vaan krooninen sairaus. Olla kiinnostunut huonon kolesterolinsa tasosta, kysyä itseltään:”Olenko hoitotavoitteessa?”
Kaiken voisi hoitaa toisin, sitoutumalla hoitotavoitteen saavuttamiseen ja vastuuttamalla potilas vastuullisesti. Viivat sairaalan ovelta eteenpäin on täysin mahdollista piirtää digitaalisesti, ihan jokaiselle rastipisteelle, niin potilasta kuin terveydenhuollon toimijaakin varten, kunkin potilaan tarpeet huomioon ottaen.
Raatorehellinen tarkastelu työ- ja toimintakyvyn menetyksen muodossa antaa sydänsairauksien tilalle taloudellisen ulottuvuuden. Jos kohta kyseessä on kansanterveydellisistä haasteista suurin, ei se ole kansantaloudellisesti lainkaan pienempi. Hoitotavoitteen saavuttamatta jättäminen johtaa suurempaan hoivan kysyntään terveydenhuollon henkilöstöstä, joka jo nykyisellään kipuilee mitoituksen kanssa ankarasti
Koska sydänsairaudet eivät ole vain ikääntyneiden riesa, työkyvyn aleneminen heikentää työvoiman tarjontaa, veronmaksukykyä ja kiristää talouden kureliiviä sen myötä yhä tiukemmalle. Jos sydänpotilas selviää eläkeikään asti, eivät toimintakykyisesti alentuneen päivät ole tehostetussa palveluasumisessakaan taloudelle erityisen edullisia. Potilaan saavuttaessa hoitotavoitteensa ajallaan vältetään sitä vastoin uusintakohtausten järistykset ja niiden jälkiaaltoina seuraavat elämänlaadun ja talouden tappiot.
Dystopiasta eroon pääsemiselle ja resurssiemme tehottoman käytön korjaamiselle on onneksi toimiva resepti: Taklataan suurin tappaja. Valtion tulee sitoutua määrällisiin tavoitteisiin sydänsairauksien tilan korjaamiseksi.
Aloitetaan taklaus sekundääripreventiopotilaista, niistä joilla on jo yksi tai useampi kohtaus takanaan. Silloin ei tarvitse arpoa, onko yksilöllä ongelma vai ei. Haahuilun sijaan kohde on valmiiksi tähtäimessä, kuten taitavalla valokuvaajalla.
Mikäli tavoitteelle, sekundääritapahtumien alentamiselle 30%:lla, olisi esimerkiksi aikaa vuoteen 2030 saakka, syntyisi hyvinvointialuille ominaisuuksiensa mukaiset alueelliset konkreettiset tavoitteet, jota kohti toimintaa voi johtaa. Alueiden rahoitus voitaisiin osaltaan sitoa tavoitteen saavuttamiseen ja siten siirtää osa valtionosuusrahoituksen nykyisestä perusrahoituksesta todellista tavoitetta kohti vievälle rahoitusmomentille. Tämä loisialueille kannustimen tavoitella haluttua tilaa. Syntyy kysyntä ratkaisuille.
Suomi on teknologian huippumaa, terveydenhuollon tietovarannot ovat maailman kärkeä, niiden keskinäinen yhdistettävyys ylittää monien haavetilan, hoitovaihtoehtojen mahdollisuudet ovat modernit. Uskallusta ja sitoutumista meiltä sen sijaan uupuu. Kuin nuorelta, joka voisi ikänsä ja uimataitonsa puolesta hypätä kymmenenmetrin hyppytornista, mutta jännitys vie uskalluksen lupauksista huolimatta. Uskalluksemme tulisi rakentua tosiasioiden myöntämiseen, kykyyn hyödyntää informaation ja teknologian tehokäyttöä ratkaisuna kaikilla tasoilla. Niin taklaamme suurimman tappajan. Sitoutumalla.